Huuto-pappa 190 vuotta

Huuto-pappa ja junat

Konsertti Helsingin Konservatorion konserttisalissa tiistaina 19. huhtikuuta kello 19

Ruoholahdentori 6. Liput 8 ja 7 euroa.

Matti Sunell, marimba ja rätkyttimet

Tuomo Lassila, vibrafoni
Pauliina Ylinen, viulu
Pekka Helasvuo, viulu
Sari Aalto, alttoviulu
Tapani Heikinheimo, sello

Matti Sunell: Huuto-papan junamatka

Tampereen ja Vaasan välinen rautatie valmistui 1883. Huuto-pappa, joka tuolloin oli 68-vuotias, päätti lähteä katsomaan rautatietä ja saman tien käymään Vaasassa. Hän lähti aamuvarhain kävelemään kotitalostaan Lehtimäeltä kohti Ähtärin asemaa, jonne oli matkaa yli kaksikymmentä kilometriä.

Aamupäivällä hän oli perillä asemalla, ja jäi istuskellen odottamaan junaa. Aikanaan Haapamäen suunnasta saapuikin pieni C5-veturi muutama vaunu perässään. Jokunen matkustaja jäi junasta pois, muutamia nousi heidän tilalleen. Matka kohti Vaasaa alkoi. Pieniä asemia oli matkan varrella useita, ja juna pysähtyi niistä jokaisella. Rata oli sangen mäkinen, ja veturin voimat riittivät juuri ja juuri ylämäistä selviytymiseen. Niinpä matka joutui hitaasti ja perillä oltiin reilusti iltapäivän puolella.

Junan matkaan oli tarttunut pohjoiselta Pirkanmaalta kansansävelmä, jonka A. A. Borenius (Lähteenkorva) oli merkinnyt muistiin muutamaa vuotta aikaisemmin, 1879.

Johann Sebastian Bach: Partita 1 sooloviululle, h-molli, BWV 1002

Ensimmäisen sooloviulupartitan numero Bachin teosluettelossa on 1002. Sama numero on Hr1-höyryveturilla, joka valmistui Lokomon tehtaalta 1937. Se on järjestyksessä toinen Ukko-Pekka ja sadaskahdeskymmenes Lokomon rakentama veturi. Hr1-vetureita rakennettiin vuosina 1937—1957 22 kappaletta. Vuosina 1949—1963 tämä veturisarja oli tärkein pikajunien vetäjä. Viimeiset säännölliset Ukko-Pekkojen vetämät junat ajettiin Tampereen ja Riihimäen välillä toukokuun lopussa vuonna 1970 vetureilla 1002 ja 1010. Väliaikaisesti Hr1-vetureita käytettiin vielä keväällä 1974 välillä Seinäjoki—Vaasa. Nykyisin ajokuntoisia Ukko-Pekkoja on kaksi, numerot 1009 ja 1021. 1002 lepää Haapamäen höyryveturipuistossa.

James Pockendale: Archdeacon's Tower

Uuden Englannin näsäviisas intellektuelli, uhkapelifanaatikko ja korkeiden paikkojen retkeilijä James Pockendale on säveltänyt sarjan minimalistisia marimbaetydejä, joiden innoitus on korkealla: Pockendale kiipesi kesällä 1997 Pohjois-Amerikan korkeimmalle vuorelle Denalille (valkoisen miehen kielellä Mount McKinley). Voi hyvin kuvitella, kuinka tuntikausien yksitoikkoinen lumessa tarpominen ja päättymättömältä tuntuvan rinteen nouseminen painava reppu selässä panee säveltäjän aivoissa soimaan itsepintaisesti toistuvia silmukoita, joiden sisältö muuttuu hyvin hitaasti. Jopa ärsyttävän hitaasti, kuin reitin hankalimpaan kohtaan muodostuva jono, jossa kiipeilijät aina muutaman askelen otettuaan pysähtyvät puuskuttamaan. Denalille tosiaankin kuljetaan vilkkaimman kauden aikana jonossa kuin Alaskan kultakuumeessa ikään.

Denalin perusreitillä ollaan jo lähellä huippua, kuuden kilometrin korkeudessa, kun kuljetaan Arkkidiakonin tornin ohitse kohti Jalkapallokenttää. Torni on laakean lumirinteen reunasta esiin pistävä tummakivinen terävä kallio.

Matti Sunell: Color Climax 3

Imun voimistumisen aikoihin Helsingin Konservatoriossa 1990-luvun keskivaiheilla nuoret vihaiset miehet hätistelivät ihmisiä konsertteihinsa omalaatuisilla julisteilla. Internetistä kopioitiin tekijänoikeuksista piittaamatta hienoja värikuvia, muokattiin niitä kuvankäsittelyohjelmalla ja päälle lätkäistiin "humoristisia" tai "ärsyttäviä" tekstejä. Julisteet präntättiin mustavalkoisena aaneloselle ja levitettiin pitkin taloa.

Tämän kappaleen ensimmäisessä versiossa (1997) oli viisi erilaista soitinta, toisessa (1999) kuusi ja tässä kolmannessa enää kaksi. Värit ovat siis vähentyneet.

"Vitsailin" tämän kolmosversion kantaesityksen ohjelmatekstissä, etten enää tee uusia versioita, ellei joku tilaa versiota kuorolle. Vihjettäni kieltäydyttiin ymmärtämästä, joten piruuttani piilotin Color Climax 4:n aiheen kuoroteokseen Kekkone, tahteihin 64—143. Se on siis tullut esitetyksi salavihkaa.

Matti Sunell: Arthroscopia glenohumeralis

Syyskuun 14. päivänä 1996 olin käynyt ostamassa ensimmäiset kiipeilytossuni, ja tohkeissani riensin Taivaskalliolle harjoittelemaan. Kiipeilytoveria minulla ei tuona päivänä ollut, joten päätin boulderoida eli liikkua niin matalalla, ettei käy huonosti, jos sattuu putoamaan.

Ja tietenkin otteeni kalliosta irtosi, kun tarpeeksi vaikeasta kohdasta yritin. Ei silti hätää, maahan oli alle metri. Nojasin vasemmalla kädellä tukea kuusen rungosta, etten suistuisi päistikkaa alas. Olkapäähän sattui hirveästi. Pompin kivusta hetkisen, ja totesin ettei tällä kädellä enää tänään kiipeillä. Aloin pyöräillä kotiin. Matkalla päätin kuitenkin poiketa tapaturma-asemalle. Saattoihan kädessä olla muutakin kuin lihasvenähdys. Odotushuoneen penkillä istuessani totesin, että taitaa olla olkanivel pois paikoiltaan.

Sittemmin olkapää meni sijoiltaan useammankin kerran, muun muassa Lakselvtindin rinteessä, Linnanmäen Vekkulassa ja omassa sängyssä nukkuessa. Sitä yritettiin korjatakin, mutta löysäksi se oli tullut.

Joulukuun 17. päivänä 1999 marssin sitten Malmin sairaalan kirurgiselle osastolle, jossa lääkäri Timo Suutarinen iloisine työryhmineen pani olkapään ojennukseen.

Matti Sunell: Boeing 767

Boeing 767 on etenkin Pohjois-Amerikassa (470) ja Japanissa (122) suosittu leveärunkoinen matkustajakone. Se lensi ensi kerran 26.9.1981, ja tähän mennessä koneita on toimitettu lentoyhtiöille 925 kappaletta. Euroopassa 767-koneita on 127, eniten brittiläisillä (49) lentoyhtiöillä. Myös SAS:llä on 16 konetta. 767-sarjan matkustajakoneita on kolmea mallia, pienimmästä suurimpaan 200, 300 ja 400. Matkustajia mahtuu kyytiin 181—375. Vastaava eurooppalainen kone ja 767:n ankara kilpailija on Airbus A330.


Tätä dokumenttia on muutettu viimeksi 2005-09-15.
Konserttiluettelo
Matti Sunellin pääsivu